Jumalan ajoitus

Toukokuinen kevätpäivä vuonna 2005. Se on yksi niitä päiviä elämässäni, joita tuskin unohdan. Se päivä käynnisti tapahtumasarjan, joka tulisi kestämään vuosia eteenpäin.
Nautin polkupyöräilystä ja kuljin paljon työmatkoja pyöräillen Hervannasta Tampereen keskustaan. Tarkemmin sanottuna Satamakatu 8:n, jossa pieni toimistotilamme katutasossa siihen aikaan vielä sijaitsi. Se oli niin epäuskottava tila mainostoimistolle, ettemme pahemmin viitsineet kutsua asiakkaita sinne. Talvellakin siellä oli välillä niin kylmä, että täytyi pitää takki päällä ja pipo päässä. Jos tietokoneen näytölle olisi hönkäissyt, se olisi todennäköisesti peittynyt huuruun. Onneksi seuraavana vuonna pääsimme jo muuttamaan halutulle Finlaysonin alueelle kolmensadan neliön tiloihin ja kehtasimme vihdoinkin kutsua asiakkaitamme toimistollemme.

Neljä vuotta aiemmin olin aloittanut työskentelyn tuossa nousevassa mainostoimistossa. Teini-ikäisenä en vielä lainkaan tiennyt, mikä minusta isona tulisi, joten opiskelutkaan eivät oikein luonnistuneet, kun mikään ei tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. Niinpä minulla ei olekaan minkäänlaista koulutusta millekään alalle.
Olen alle kaksikymppisenä jo kokeillut työmarkkinoilla vähän sitä sun tätä hanttihommaa, sekä opetellut elämään pätkätöiden ja työttömyyden ehdoilla.
Vasta kaksikymmentäkaksivuotiaana minua alkoi kiinnostamaan valokuvaus ja visuaalinen suunnittelu. Olin myös harrastanut videokuvausta ja editointia seurakunnan nuorisotyön yhteydessä. Vuonna -99 ostin ensimmäisen tietokoneeni ja aloin kiinnostua myös www-sivujen, tai kuten siihen aikaan vielä nolonkuuloisesti sanottiin, kotisivujen, tekemisestä.
Seuraavana vuonna koitin päästä opiskelemaan visuaalista alaa ammattikouluun, tai oppisopimuksella, mutta tuloksetta. Lähetin hakemuksen kaikkiin Tamperelaisiin edes mainostoimistoa hieman muistuttaviinkin yrityksiin. Mikään ovi ei kuitenkaan auennut. Kunnes eräänä päivänä vuoden 2000 loppukesästä sain viestin, jossa kysyttiin voisinko tulla haastatteluun. Ai että voisinko! Kysytkin vielä!
Syksyllä sitten aloitin harjoittelina mainostoimisto Dimedia Oy:ssä ja vuoden 2001 tammikuusta virallisen työnteon osa-aikaisena www-suunnittelijana. Ja muutaman vuoden päästä sain jo kokoaikaisen sopimuksen.
Jaksan vieläkin ihmetellä, kuinka tuo työpaikkana järjestyi minulle täysin Taivaan lahjana. En nimittäin tuohon firmaan ollut lähettänyt hakemusta lainkaan. Mutta firman omistaja oli toiminut muutama vuosi aiemmin erään toisen markkinointifirman kanssa yhteistyössä ja tuon firman toimitusjohtaja oli välittänyt minun hakemukseni Dimediaan. Käsittämätöntä!
Näin minä siis täysin kouluttamattomana pääsin unelmieni työpaikaan. Jumala on ihmeellinen järjestäessään asioitamme.

Niin siis tuonakin keväisenä päivänä päätin kulkea työmatkani pyörällä. Työpäivän jalkeen paluumatkala kotiin, alkoi vasemmassa polvitaipeessani tuntua lievää kipua. Muutaman päivän kuluttua kipu vain voimistui ja pohkeeni alkoi hieman turvota. Olin hieman ihmeissäni, mutta ajattelin, että se on varmaan vain rasitusvamma. Enhän ollut vielä montaakaan kertaa sinä keväänä tehnyt noin pitkää pyörälenkkiä. Kyllä se siitä asettuisi levon kanssa, ajattelin. Jalka oli kuitenkin kaksi viikkoa kipeä ja vaikeutti kävelyä huomattavasti. Mutta koska kipu sitten väistyi niiden kahden viikon jälkeen, en viitsinyt vaivautua lääkärin vastaanotolle. Sitäpaitsi minähän tiesin, ettei se ollut mitään vakavaa.
Joopa joo... kipu lakkasi, mutta turvotus jäi. Tosin jalka turposi vain silloin, kun sitä käytettiin. Ja levossa se sitten palautui taas normaaliksi. Ja niille, joilla on vähänkään vilkkaampi mielikuvitus, tarkennettakoon vielä varmuuden maksimoimiseksi ja nolojen väärinkäsitysten välttämiseksi, että kyseessä olisi siis todellakin vasen jalkani, eikä mikään muu jalka, vaikka oireet voisivat johonkin muuhun viitatakin.
Syksyllä turvotuskaan ei oikeastaan enää härinnyt, enkä juuri asialla itseäni vaivannut. Mutta kun seuraavana keväänä koko jalka alkoi turvota, aloin huolestua oikeasti. Reiteni oli piukeana kuin liian täyteen täytetty vesi-ilmapallo, joka on räjähtämispisteessä. Ja voin sanoa, että kävely oli silkkaa tuskaa. Tässä vaiheessa jouduin perääntymään ja toteamaan, että ehkä se turvotus ei siitä taidakaan sitten itsestään lähteä.

Lääkäriinhän siitä täytyi lähteä. Koska olin laiska varatakseni ajan lääkärille, ajattelin lyöväni kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja päätin viedä samalla reissulla auton huoltoon ja sillä välin käydä lähellä sijaitsevassa Hatanpaanpään ensiavussa näyttämässä kinttuani. Näin sitten teinkin. Jätettyäni auton huoltoon, kävelin ensiapuasemalle ja ilmoittauduin vastaanotossa. Vastaanottovirkailija totesi kuitenkin, että ei tänne pitäisi tähän aikaan päivästä tulla. Pitäisi ensin mennä omalääkärin vastaanotolle omaan terveyskeskukseen. No, mitäpä siihen vastaan väittämään. Pyytelin siinä anteeksi tietämättömyyttäni ja olin jo tekemässä lähtöä, kun virkailija kuitenkin kysyi mikä minua vaivasi.
Kerrottuani lyhyesti vaivastani, hän laittoi minut jonoon lääkärin vastaanotolle. Päästyäni melko pian lääkärin luokse, hän kyseli, mikä vaivasi ja kauanko sitä oli kestänyt. Hän vertaili jalkojani ja mittasi reidenympärykset, ja totesi, että turvonnuthan se tosiaan on. Seuraavaksi sainkin sitten odotella pääsyä ultraäänitutkimukseen. Siellä sitten selvisi asian oikea laita. Turvotus ja kipu johtuivat nilkasta alavatsaan asti yltävästä laskimotukoksesta. Lääkärit kysyivät koska se oli oireillut ensimmäisen kerran ja vastasin, että vuosi sitten. Jaahas..., kuului vastaus.

Seuraavaksi mentiinkin sitten ambulanssikyydillä kohti Tampereen Yliopistollista Sairaalaa. Tässä vaiheessa minulta oli jo kielletty kaikki liikkuminen. TAYSissa minut sitten tutkittiin ja ultrattiin uudelleen. Tämäkin lääkäri kysyi koska jalka oli ensimmäisen kerran oireillut. Vastasin jälleen, tällä kertaa hieman jo punastellen, että vuosi sitten keväällä ja kerroin taas koko tarinan pyöräillen kulkemastani työmatkasta. Lääkäri katsahti minua silmät pyöreinä ja oli hetken hiljaa. Sitten hän totesi, että nyt jäät sitten osastolle hoitoon, katsotaan mitä voidaan tehdä.
Voin vain kuvitella lääkereiden kahvihuonekeskustelut, kun he kisaavat kenen potilas on viivytellyt pisimpään tuloansa vastaanotolle.

Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että tämän sairaalareissun jälkeen olen oppinut menemään ajoissa lääkäriin. Jos nytkin olisin mennyt ajoissa, olisin todennäköisesti säästynyt monelta harmilta. Koska tukos ehti olla jalaasi niin pitkään, se vaurioitti verisuonia ja sai kehon kasvattamaan korvaavia suonia tukkeuman kiertämiseksi. Ja kaiken tämän seurauksena fyysinen suorituskykyni rappeutui lähes nollatasolle seuraaviksi kahdeksaksi vuodeksi. Tätä kirjoittaessani näiden kahdeksan vuoden jälkeen, on tilani jo onneksi kohtuullisesti parantunut. Pystyn taas ajamaan muutaman kymmenen kilometrin pyörälenkkejä rauhallisella vauhdilla. Kun tämän laskimotukoksen aikana ja sitä seuranneina vuosina jaksoin hädin tuskin tehdä kilometrin mittaisia kävelylenkkejä. Yhtä ainutta ylämäkeä tai yhden kerroksen verran rappusia, en pystynyt hengästymättä kiipeämään.
Suosittelen lämpimästi, että menet ajoissa lääkäriin. Ei kannata odottaa vuotta, niin kuin minä tein.

Olin lähtenyt heti aamusta liikkeelle ja nyt oltiin jo pitkällä iltapäivän puolella, joten nälkäkin alkoi hiljalleen heräilemään ja sai käytävällä odottelun tuntumaan entistä pidemmältä ja tylsemmältä. Osasto oli aivan täynnä ja eihän siinä silloin muuta voida kuin pitää potilas odottamassa. Siinä sitten todellakin odottelin, sängyssä maaten poliklinikan käytävällä.
Viiden aikaan vaimoni tuli käymään minua katsomassa ja hakemassa auton avaimet, jotta voi käydä hakemassa sen pois huollosta. Hänen lähdettyään katselin taas käytävän seinällä olevasta kellosta minuuttiviisarin tasaisen tappavia räpsähdyksiä. Nälkä alkoi olla jo sietämätön. Ja silloin kun minulla on nälkä, en ole niitä kaikkein kärsivällisimpiä ihmisiä. Ja kun ei ollut vieressä ketään, kenelle valittaa, aloin valittamaan Jumalalle. Annoin tulla täydeltä laidalta ja protestoin jyrkästi joutumistani sairaalaan ja turhauttavaa odottelua käytävillä. Sitten yhtäkkiä yllätin itsenikin sanomalla, että anna edes joku hyvä syy, miksi joudun täällä olemaan. Aivan kuin se ei olisi ollut riittävän hyvä syy, että minua hoidetaan jopa hengenvaarallisen tilani vuoksi. Pyhää vihaa uhkuen vaadin Jumalaa muuttamaan tämän sairaalassaolon siunaukseksi.

Kahdeksan aikoihin illalla viimein vapautui osastolta paikka ja pääsin pois ensiapupolin käytävältä. Huone vaikutti käytävään verrattuna oikein mukavalta. Sain vieläpä keskimmäisen kolmesta huoneessa olleesta paikasta. Näin televisio oli suoraan minun edessäni. Sain olla myös kaukosäätimen haltija, mikä teki minusta hyvin tärkeän henkilön. Pystyinhän tarvittaessa päättämään katsoisimmeko mielummin Vuoristolääkäreitä, vai Tunteita ja tuoksuja.
Päivät matelivat eteenpäin ja mietin, mahtaisiko Jumala vastata vaatimukseeni. Olihan se rohkeaa ruveta Jumalalle puhumaan tuohon sävyyn, mutta olin niin turhautunut ja halusin, että Jumala ihan oikeasti nyt auttaisi minua. Olin niin tympääntynyt siihen ajatukseen ja kokemukseenkin, että Jumala vain on, ja kyllä kuulee, mutta ei tee mitään. Nyt siis janosin Jumalan konkreettisesti tekevän jotain.
Kolmantena päivänä olin jo aivan tuskissani, kun merkkiäkään Jumalasta ei ollut ilmassa. Vilkaisin vuoronperää vasemmalle ja oikealle huonetovereitani ja mietin pitäsikö minun kertoa heille evankeliumia. Se tuntui hyvin kaukaa haetulta ajatukselta, eikä ollut yhtään sellainen olokaan, että Jumala olisi ollut siinä mukana.
Iltapäivällä molemmat huonetoverini pääsivät pois ja tilalle tuotiin uudet. Vasemmalle puoleleni tuli tällä kertaa iäkkäämpi, noin kuusissakymmenissä ollut nainen, jota kutsumme tässä nimellä Veera. Hän oli mukava ja juttelimme niitä näitä. Hyvin nopeasti hän sitten toi ilmi, että on uskossa. Myös minä kerroin olevani samalla tiellä. Sen jälkeen tulimme vain entistä paremmin juttuun toistemme kanssa.
Saatat varmasti ihmetellä, miksi miehiä ja naisia laitettiin samaan huoneeseen. Se johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä osasto oli tavallaan vain läpikulkupaikka, jossa vietetään vain muutama päivä, jonka jälkeen joko kotiudutaan, tai siirrytään jatkohoitoon. Osaston läpi kulkee siis paljon potilaita, eikä paikat riittäisi millään, ellei miehiä ja naisia laitettaisi samoihin huoneisiin.

Myöhemmin illalla, useita tunteja Veeran saapumisesta, tuotiin oikealla puolellani olleeseen vuoteeseen myöskin iäkkäämpi, noin kuusissakymmenissä ollut mies. Häntä voisimme kutsua vaikkapa nimellä Topi. Topi oli melko vaitonainen mies, eikä keskustelua juuri syntynyt. Hän toivoi ennemminkin saavansa olla rauhassa.
Seuraavana päivänä Topin luokse tuli sairaalan sosiaalityöntekijä. Koska pienessä huoneessa ei voinut välttyä kuulemasta mitä he puhuivat, kävi ilmi, että hän oli edellisiltana koittanut tehdä itsemurhan. Hän oli hypännyt Tammerkoskeen, josta kolme miestä olivat hänet viimehetkellä saaneet naarattua kuiville, jonka jälkeen hänet oli ambulanssilla tuotu sairaalaan. Eikä mihin tahansa siellä, vaan samaan huoneeseen kahden uskovan ihmisen kanssa.
Sydämeni alkoi lyödä kiivammin. Olisiko se tässä! Aikoisiko Jumala tehdä jotain! Sosiaalityötekijä sanoi Topille menevänsä soittamaan ja tiedustelemaan jotain asiaa, jota en enää tässä vaiheessa kuunnellut. Olin liian kiihdyksissä ja jännitynyt siitä mitä tulisi tapahtumaan.
Sisälläni alkoi hurja kamppailu. Olisiko tämä nyt minun hetkeni? Pitäisikö minun kertoa Topille Jeesuksesta. Minähän olin kuitenkin uskovainen ja hän oli juuri tehnyt itsemurhan. Tai siis yrittänyt, mutta Jumalalla taisi olla toisenlaiset suunnitelmat hänen varalleen. En ollut oikeastaan koskaan ollut tälläisessa tilanteessa ja tällaisten ajatusten kanssa. Päinvastoin, olin koittanut parhaani mukaan vältellä kristityn vastuutani. Koitinkin keksiä kaikenlaisia tekosyitä, joilla voisin oikeuttaa itseni olemaan tekemättä mitään. Mitä jos sosiaalityöntekijä tulisi kesken kaiken takaisin, juuri kun olen sanomassa Topille, että Jeesus rakastaa sinua? Se olisi kamalan vaivaannuttava tilanne ja joutuisin hautautumaan häpeissäni maan alle. Tai mitä jos Topi haistattaisi paskat ja käskisi painua... sinne jonnekin. Samalla kuitenkin sydämeni paloi halusta tehdä jotain evankeliumin hyväksi.
Taistellessani mielessäni seurasin samalla koko ajan seinäkelloa ja mietin kauanko minulla olisi vielä aikaa, ennenkuin sosiaalityöntekijä tulisi takaisin. Olin jo viitisentoista minuuttia vatvonut mielessäni menisinkö vai enkö menisi. Silloin mieleeni muistui kohta Raamatusta. Takemmin sanottuna Hesekiel 33:6-9

"Jos vartiomies sotajoukon lähestyessä näkee sen mutta ei puhalla torveen, eivät maan asukkaat saa varoitusta, ja vihollinen tulee ja tappaa. Joka kuolee, kuolee kyllä syntiensä tähden, mutta hänen kuolemastaan minä vaadin tilille vartiomiehen.
"Sinut, ihminen, minä olen pannut Israelin kansan vartiomieheksi. Kun kuulet suustani sanan, sinun tulee varoittaa maanmiehiäsi minusta.
Kun minä uhkaan jumalatonta kuolemalla, asetan sinut vastuuseen hänestä. Ellet sinä puhu hänelle, ellet varoita häntä hänen elämänmenostaan, hän kuolee syntiensä tähden - ja hänen kuolemastaan minä vaadin tilille sinut. Mutta jos sinä varoitat jumalatonta hänen vaelluksestaan ja kehotat häntä kääntymään tieltään eikä hän silti käänny, hän kyllä kuolee syntiensä tähden mutta sinä pelastat elämäsi.

Uskon, että meidät kaikki kristityt on laitettu samaan tapaan vartiomiehiksi. Koska meille on uskottu hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, jonka vapaaehtoinen kuolema ristillä toi meille. syntien sovituksen ja rauhan Jumalan kanssa. Ja Jeesuksen ylösnousemus on meillekin avannut oven ikuiseen elämään.
Jos meillä on siis tämä tieto ja usko sydämessämme, mutta emme kerro sitä niille, jotka eivät tätä totuutta vielä tunne, teemme väärin heitä kohden, koska emme anna heille mahdollisuutta tehdä parannusta. Luonnollisestikaan me emme voi yksittäisinä ihmisinä pelastaa jokaista vastaantulijaa. Jeesus on se joka pelastaa. Me voimme kertoa. Mutta ei meidänkään tehtävämme ole kertoa jokaiselle vastaantulijalle. Hyvin harva ihminen ottaa uusia ajatuksia vastaa etenkään ventovieraalta ihmiseltä. Siksi melkeinpä suurempi merkitys on sillä esimerkillä, mitä omalla elämällämme annamme niille ihmisille, jotka elävät meidän lähipiirissämme.
Mutta välillä Jumala antaa meille mahdollisuuden näyttää, mitä olemme oppineet ja olemmeko edistyneet Hänen tuntemisessaan, olemmeko kasvaneet rakkaudessa. Silloin kun tällainen paikka tulee, sinä kyllä varmasti tunnistat sen. Se tulee monesti täysin yllättäen ja puskan takaa, niin että sinulla ei ole aikaa valmistautua. Silloin mahdollisuutesi ovat joko luottaa Herraan ja voittaa pelkosi ja murtautua ulos omien ajatustesi kahleista, tehdä se minkä sillä hetkellä voit ja tiedät oikeaksi. Tai voit antaa pelkosi yhä edelleen kahlita elämääsi ja varastaa sinulta yltäkylläisen elämän. Kun olet uskollinen pienessä, tulet saamaan enemmän.

Laskin tilanteen nopeasti päässäni. Tämä Jumalan sana, jonka Hän mieleeni nosti, yhdessä sen mielenkiintoisen yksityiskohdan kanssa, että siinä huoneessa yksi itsemurhaa yrittänyt ja kaksi uskovaa, joilla on ikuisen elämän avaimet käsissään tuotakin miestä varten, sai minut vihdoin tekemään päätöksen.
Sydämeni pomppi entistä kiivaammin rinnassani. Vieläkin yritti epäilys viimeisillä voimillaan saada minut pysymään kahlehdittuna. Mitä minä sanoisin? Enhän minä osaa mitään Jeesuksesta sanoa... Suutuin epäröintiäni ja riuhtaisin itseni ylös sängystä. Syke oli varmasti yli kaksisataa ja suuta kuivasi kuin teinipoikana tyttöjen kanssa kahden kesken puhuessa.
Varovaisin askelin kuljin kohti ovenvieressä sijaitsevaa vesihanaa. Nerokas sotasuunnitelmani oli hivuttautua vaivihkaa Topin sängyn ohitse vesipisteelle juomaan. Näin saisin pelattua itselleni lisäaikaa, ennenkuin joutuisin avaamaan suuni. Samalla pääsisin ikäänkuin huomaamatta puhe-etäisyydelle, niin että olisi aivan luonnollista sanoa muutama sana, ilman että se herättäisi vielä minkäänlaista epäilystä todellisista aikeistani.
Laskin hanasta kertakäyttömukin täyteen vettä ja join. Ja join. Koitin juoda mahdollisimman hitaasti. Otin pienen tilkan kerrallaan kielen päälle ja nautiskelin ja maistelin kuin hienompaakin viiniä ikään. Hyvä, etten sentään ruvennut purskuttelemaan vettä suussani.
Vesi kuitenkin loppui aikanaan, itseasiassa hyvinkin äkkiä, ja totuuden hetki alkoi olla käsillä. Tuijotin vielä hetken mukin pohjaa ja koitin saada valutettua viimeisetkin arvokkaat vesipisarat kielelleni, samalla sivusilmällä vilkuillen seurasiko Topi tätä varsin antaumuksellista vedenjuomisnäytelmääni.
Hetki alkoi käydä tuskalliseksi. Nyt tai ei koskaan pitäisi saada suu auki. Muuten peli olisi menetetty. En voisi enää sekuntiakaan kauempaa notkua siinä hermostuneen oloisena ja ympärilleni pälyillen herättämättä Topissa ajatusta, että olen jonkin sortin vähäjärkinen.
Sitten se tapahtui. Pinnistin äänihuuleni äärimmilleen ja astuin askelen tyhjän kuilun päälle. Normaalin suomalaismiehen veret seisauttavalla karismalla ventovieraalle puhuessaan ähkäisin suustani pitkään haudutellun ja huolellisesti valitun repliikkini;
- Jaa... mitenkästuota.., ootkos muuten koskaan kuullu Jeesuksesta?
- No, olenhan minä, vastasi Topi hetkeäkään epäröimättä. - Äiti puhui lapsena ja onhan nuo työkaveritkin vuosien varrella aina jotain kertoilleet.
Samantien tunsin itseni hyttysen kokoiseksi mitättömyydeksi. Jostain syystä vastaus hämmensi minut. En ollut odottanut sellaista vastausta. En kyllä oikeastaan edes tiedä mitä odotin. En keksinyt kerrassaan mitään sanottavaa. Ajatukseni löivät aivan tyhjää. Minut valtasi kokovartalohalvaus, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Naamani oli varmasti jo aivan helakanpunainen, kun yhtäkkiä huoneen toiselta puolen verhon takaa kuului huudahdus:
- Halleluja! Herralle kiitos, kun sinä uskalsit avata suusi, kun minä en uskaltanut.
Veera hyppäsi sängystään innoissaan kuin nuori tyttö. En olisi ikipäivänä uskonut, että hän niin vetreästi sieltä pääsisi ylös. Veeran puolustukseksi, miksi hän ei ollut uskaltanut aikaisemmin avata suutaan, täytyy kertoa, että kuten hän itse myöhemmin kertoi, Topi muistutti suuresti hänen entistä aviopuolisoaan, joka puolestaan oli ollut hyvin väkivaltainen.
Siinä me nyt sitten olimme raihnaiset kolmistaan koolla sairaalan vuodeosastolla, Topi sängyssään ja me siinä vieressä. Veera otti kokeneena uskonsisarena tilanteen haltuunsa ja niin me sitten yhdessä rukoilimme Topin puolesta ja julistimme hänelle syntien anteeksiannon. Topikin sitten totesi, että kyllä se on ollut Jumalan johdatusta, että hän päätyi tähän huoneeseen meidän kanssamme.
Samalla hetkellä kun vielä kyyneleitä pyyhimme silmäkulmistamme pois, sosiaalityöntekijä pelmahti ovesta sisään muutama hoitaja mukanaan. Ajoitus oli täydellinen.

Jumalan ajoitus on täydellinen. Ihmettelimme sitä silloin kolmistaan sairaalassa ja ihmettelen sitä monesti vieläkin. Kuinka täydellinen olikaan Jumalan suunnitelma koko tapahtumaketjussa ja jokaisen meidän kohdallamme. Se oli kaikkia yksityiskohtia myöden täydellinen. Huvittava, jos nyt niin voi tässä yhteydessä sanoa, oli myös se yksityiskohta, että molemmat, Veera ja minä, olimme samasta syystä sairaalassa. Myös Veeralla oli laskimotukos, ja vieläpä samassa jalassa kuin minulla.

Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. -2 Kor. 6:2

Jumala tuo apunsa aina oikealla hetkellä. Jumala antoi apunsa Topille juuri oikealla hetkellä. Juuri kun hän oli kaikkein vaikeimmassa, tuskaisimmassa ja toivottomimmassa tilanteessa elämässään, Jumala ilmestyi ja antoi hänelle uuden toivon. Uuden elämän. Topin kohdalla kävi kirjaimellisesti toteen Joh. 3:16 vanhan käänöksen mukaan: Ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi... Tuo samainen lause oli muuten aikoinaan seurakuntanuortemme sukelluskerhon tunnuslauseena. Hoitajatkin ilmestyivät huoneeseen vasta, kun olimme saaneet julistettua synninpäästön. Meillä oli juuri sopivasti aikaa käytettävissämme.
Tämä tapaus on myös hyvä osoitus siitä, kuinka me tarvitsemme toisiamme, ja kuinka Jumala käyttää meistä jokaista eri tavalla, yhteiseksi hyväksi. Täydennämme toistemme puutteita. Olemme osia Kristuksen ruumista, jossa Hän on kaiken pää, mutta jossa jokaisella jäsenellä on oma erityinen tehtävänsä.
Minua tarvittiin avaamaan suuni, Veeraa luotsaamaan tilanne kunnialla maaliin ja Topia tarvittiin, jotta me Veeran kanssa pystyimme kasvamaan uskossa ja rakkaudessa tämän tilanteen kautta.

Sinäkin voit rohkeasti luottaa siihen, että Jumala auttaa sinua, oli hätäsi millainen tahansa. Hän ei milloinkaan jätä omiaan ilman apua, eikä anna heidän joutua häpeään. Voit olla myös täysin varma, että sinullakin on oma arvokas tehtäväsi Kristuksen ruumissa ja Jumalan valtakunnan rakentamisessa. Ennen kaikkea muista, että syntisi ovat anteeksi annetut.
Luota Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa. Vaikka apu joskus tuntuisi viipyvän, muista että Hän antaa apunsa aina oikeaan aikaan!


25.7.2014
Samuli Saarinen