Oikeamielinen antaa avokätisesti

Oikeamielinen antaa avokätisesti köyhille,

hän toimii aina vanhurskaasti

ja kulkee pystyssä päin.

Ps. 112:9

Kuljin eräänä päivänä Tampereen Hämeenkatua pitkin suunnitelmissani käväistä jossain syömässä ja sen jälkeen vaateostoksilla. Lähinnä uutta syystakkia etsimässä. Se vanha kun alkaa olla jo aikansa elänyt.
Olin vaihtamassa kadun toiselle puolen ja pysähdyin suojatien kohdalle odottamaan valojen vaihtumista. Siinä muutaman muun kanssaihmisen kanssa seisoskellessani näin vastapäisellä puolella keski-ikäisen naisen polvillaan kuppi kädessään. Hänen katseensa oli painuksissa ja muutenkin koko hänen olemuksensa oli hyvin apaattinen. Päätin mielessäni antaa hänelle taskuni pohjalla olevat kolikot, arvioilta kaksi-kolme euroa.
Kuitenkin mieleeni tulvahti heti vastakkainen ajatus. Mitä sitä antamaan, kun virallinen suosituskin kehottaa olemaan antamatta, ettei kerjäläisiä vaan alkaisi tulla lisää, kun kuullaan, että Suomessa pääsee tienesteille. Mielessäni kävi myös ajatus, että mitähän muut ohikulkijat minusta ajattelevat, kun näkevät antavan kerjäläiselle rahaa. Punainen valo vaihtui kuitenkin vihreäksi ja työnsin vastakkaiset ajatukset mielestäni. Kuljin määrätietoisesti kohti kerjäläisnaista ja koitin mahdollisimman huomaamattomasti vasemmalla kädelläni, kuin ohimennen, sujauttaa kolikot naisen kippoon toivoen, ettei kukaan - edes oikea käteni - huomaisi tekoani. Nainen kuitenkin välittömästi nosti päänsä ja kiitti selvällä suomen kielellä. Tuskin hän muuta osasi suomeksi puhua, mutta oli kiitoksen opetellut. Yritin mahdollisimman nöyrästi sanoa ole hyvä tuntien samalla suurta mielihyvää teostani ja jatkoin matkaani. Katseeni osui vastaantuleviin ihmisiin ja minusta tuntui kuin he olisivat tuijottaneet minua. Yllätyksekseni en kuitenkaan pelännyt heidän ajattelevan minusta negatiivisesti, vaan päinvastoin tunsin entistä enemmän tehneeni suuren ja oikeamielisen teon ja ihmiset varmasti katsoivat minua ihaillen.

Tunne katosi kyllä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Miten paljon erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia voikaan mahtua lyhyeen hetkeen. Itserakkaan hetkeni keskeytti kuitenkin todellinen pommi. Tunsin Jumalan kysyvän sydämessäni, miksen antanut enempää? Oletko itse saanut kitsaasti? Olenko minä mielestäsi antanut sinulle vähän? Ne olivat kivuliaita kysymyksiä.

Kun elimme taloudellisesti kaikkein vaikeinta aikaamme, eli lasten ensimmäiset kahdeksan vuotta, emme käytännössä ostaneet lainkaan vaatteita heille. Ei ollut varaa. Mutta ei tarvinnutkaan. Koska me saimme lahjoina kaikki tarvittavat lastenvaatteet. Tai oikeastaan lapsethan ne saivat. He suorastaan hukkuivat vaatepaljouden keskelle. He saivat niin paljon vaatteita, etteivät koskaan ehtineet edes käyttää kaikkia, kun ne jo kävivät pieneksi. Jumala antoi jopa yli tarpeen. Tätä tarkoittaa kun Raamattu sanoo Jumalan antavan ylitsevuotavasti.

Vietin loppuaikani haahuillen liikkeestä toiseen katsellen mahdollisia takkiehdokkaita ja samalla etsien ruokapaikkaa. En kuitenkaan löytänyt yhtään sopivaa takkia saati ruokapaikkaa, koska kaikki tuntuivat joko liian kalliilta tai lounaslistan anti ei miellyttänyt. Tai ehkä Jumalan sydämeeni laittamat kysymykset vaivasivat mieltäni ja tekivät sen levottomaksi. Nälkä alkoi tuntua jo keskittymiskyvyn puutteena enkä jaksanut enää vaeltaa vaaterekkienkään väleissä, joten suuntasin kulkuni kohti parkkihallia, jossa autoni odotti.

Hieman masentuneena ja murheellisena ajelin hiljokseen kohti kotia miettien sydämeni aivoituksia. Miksi en todellakin voisi antaa enemmän? Olenhan kolehtiinkin jo oppinut laittamaan seteleitä, miksei siis kerjäläisellekin. Ja toivonhan itsekin, että työtäni evankeliumin parissa tuettaisiin mielummin seteleillä kuin kolikoilla. Että ihmiset antaisivat avokätiseti, eikä taskunpohjiaan tyhjennellen.

Olen viimeiset kuusi vuotta käynyt miestenpäivillä. Ja vaikka siellä keski-ikä on ollut enemmänkin lähellä eläkeikää kuin mitä tahansa muuta ikää, olen viihtynyt erittäin hyvin, vaikkakin joukon kuopuksena. Olen nimittäin ollut aina sitä mieltä, että kun viettää aikaa itseään vanhempien seurassa, niin saattaa itsekin viisastua. Ja niin olen tähän kolehtiasiaankin kuullut yhden parhaimmista kolehtiin liittyvistä viisauksista erään vanhemman veljen sanomana. Kun kolehtia alettiin kerätä, hän nousi paikaltaan ja kajautti kuuluvalla äänellä: ”Muistakaa sitten veljet, että tämä on paperinkeräys! Romumetalli kerätään aivan muualla…”.

Olen muutaman kerran ollut keräämässä ja laskemassa kolehtia isommassa tilaisuudessa, jossa se kannettiin yhteisvastuun hyväksi. Yleisesti ottaen anti oli hyvä, mutta hämmästyin siitä, että joku oli sujauttanut sekaan muutaman ilmeisesti lomamatkalta ylijääneen vierasmaalaisen kolikon, sekä pari nappia. Kerran omassa Toivon Säveliä tilaisuudessani, joku oli laittanut kolehtiin plektran… mitä lienee kaverin päässä pyörinyt?

Onneksi olen saanut toisenlaisiakin kokemuksia. Kerran olin pitänyt konsertin samalla viikolla noin kolmenkymmenen hengen nuorten porukalle ja reilun sadan hengen eläkeläiskerholle. Nuorten tilaisuuteen ei oltu sovittu kolehtia, koska olin ajatellut, etten halua rasittaa nuoria tällaisella, koska tiedän että heidän tulonsa eivät ole suuria. Kuitenkin he itse halusivat tilaisuuden päätteeksi kerätä kolehdin ja ottivat pipon yhden nuoren päästä ja laittoivat sen kiertämään. Ja nämä kolmisenkymmentä alle kaksikymppistä nuorta saivat kokoon yhtä paljon kuin sata eläkeläistä.
Olin todella hämmästynyt ja iloinen näiden nuorten puolesta ja ihalilin heidän haluaan antaa. Mutta valitettavasti samaa en voi sanoa tästä eläkeläisten ryhmästä. He kuuluvat siihen ”normaaliin” kristittyjen valtaväestöön, ja joihin itsekin sain jälleen kerran huomata kuuluvani kerjäläisnaisen kohdatessani. Heihin, jotka tyhjentävät kolehtihaaviin lompakon kolikkotaskuun kummittelemaan jääneet pikkuhilut, joilla ei viitsi maksaa kaupan kassalla, koska takana on ties kuinka pitkä jono ja päässälaskutaitokin on päässyt hieman ruostumaan, jolloin tuskallisen tilanteen välttämiseksi maksetaan nopeasti setelillä tai kortilla. Luulin tekeväni hyvän teon, mutta itseasiassa täytin rimaa hipoen kristityn velvollisuuteni. Jos edes täytin. Itseasiassa taisi rima tippua siinä kohtaa kun tunsin sydämessäni Jeesuksen kysymyksen: ”Miksi et antanut enempää?”. Annoin vähimmän mukaan, vaikka Sana antaa avokätisesti. Jumala ei koskaan anna kitsaasti, tai vastahakoisesti. Ei, Jumala antaa aina sydän riemuiten ja ylitsevuotavasti sen minkä Hän antaa. Mutta, ”sillä mitalla, millä te mittaatte, mitataan teillekin”. Miten siis voin odottaa, että minun työtäni tuetaan avokätisesti, jos itse olen kitsas?
Aivan liian usein otamme ohjenuoraksemme vain alun Jeesuksen huomion leskinaisen rovosta. Mutta jätämme huomiotta sen loppuosan: ”hän antoi kaiken, minkä elääkseen tarvitsi”.

Kun sitten pääsin kaupunkireissultani kotiin ja avasin tietokoneen, luin päivän Raamatunkohdan, joka kuului näin:

Oikeamielinen antaa avokätisesti köyhille,

hän toimii aina vanhurskaasti

ja kulkee pystyssä päin.

Ps. 112:9

Pidän Jumalan tavasta ensin tuoda ajatuksiimme asia, josta Hän haluaa puhua ja sen jälkeen Hän vielä armossaan auttaa heikkoa uskoamme ja vahvistaa asian tuomalla eteemme esimerkiksi kohdan Raamatusta, jossa puhutaan kyseisestä asiasta. Tai monesti olen saanut kokea myös, että joku toinen ihminen on ottanut puheeksi saman asian, jota olen itse juuri hetkeä aiemmin miettinyt.

Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin tarjonnut tällä kerjäläisnaiselle lounaan? Mitä hän olisi miettinyt? Miten se olisi häneen vaikuttanut? Eikö se, jos mikä, olisi ollut hänelle evankeliumia! Että joku välittää, huomioi, arvostaa ja auttaa…

”Kantakaa toistenne taakkoja ja täytätte Kristuksen lain”.
Ei kai tässäkään sitä tarkoiteta, että käydään sanomassa tsemppiä huolten vaivaamalle ja avun tarvitsijalle. Koita jaksaa, kyllä se siitä! Asioilla on tapana järjestyä!
Nämä sanat kuulostavat lähinnä irvokkailta silloin, kun kyseessä on ihminen, joka on jaksamisensa äärirajoilla. Ihminen kaipaa tulevansa hyväksytyksi, huomatuksi. Se ei vaadi paljoa. Se ei vaadi koko omaisuuttasi. Se vaatii huomiosi. Läsnäolosi. Siinä ei ole kysymys sanoista. Toki joskus pelkästään hyvä sana voi ilahduttaa sydämen, mutta ennen kaikkea on kysymys teoista. Rakkauden teoista.
Se vaatii ainostaan sen, että laitat oman itsekkään kiireisyytesi ja levottomuutesi pois ja elät Elämää isolla E:llä. Elät hetkessä, niin kuin sanonta kuuluu. Mutta tämä hetkessä eläminen ei tarkoita hektistä tilanteesta toiseen juoksemista, vaan aivan päinvastaista. Lepoa ja rauhaa, toisen ihmisen kohtaamista ja itsesi kohtaamista. Ja kun Pyhä Henki saa olla läsnä, silloin kaikki on mahdollista.

”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo”.

Ps. Mielenkiintoinen yksityiskohta sinänsä on myös se, että nyt tekstiä nettiin laittaessani huomasin tämän olevan ensimmäinen kirjoitukseni tänä vuonna. Edellinen kirjoitus on kirjattu täsmälleen samalla päivämäärällä vuotta aiemmin ja siinä puhutaan köyhän armahtamisesta.


8.9.2015
Samuli Saarinen