Pirun kurussa


Kun nousin askel askelelta hiljalleen ylös Pirunkurua, mieleeni nousi pelko, että olin haukannut liian ison palan. Minä vajaakuntoisena nousemassa yli viidensadan metrin korkeuteen. Yritin pitää vauhdin ja askelvälin mahdollisimman pienenä ja tasaisena, jotta syke ei nousisi liikaa. Muutaman kerran kerran kuitenkin harppasin liian isoja askelia kivikossa päästäkseni vauhdikkaammin ylöspäin. Kävi kuitenkin päinvastoin, jouduin pysähtymään, jotta syke ja kuvottava olo tasaantuisivat.

Elämä on niin monta kertaa tällaista pirunkurussa kapuamista. Kivikko on vaikeakulkuista ja nousu on jyrkkä. Ja kun väsynyt katse ei jaksa nousta katsomaan ylöspäin, matka tuntuu loputtomalta, tasaisen tappavalta.

Silloin on hyvä pysähtyä ja kääntyä katsomaan takana avautuvaa maisemaa. Mitä olemme tähän asti saavuttaneet, mitä hyvää Jumalalta saaneet. Se auttaa jaksamaan myös jatkamaan kiipeämistä, jotta aikanaan saisimme nauttia huipulla avautuvaa näköalaa. Jos koko ajan tuijottaa omiin jalkoihinsa ja keskittyy omaan väsymykseensä, ei koskaan saa nähdä ja nauttia ympärillä olevasta hyvästä.

Ps. 63:3-7
Suurempi kuin elämä on sinun armosi. Minun huuleni ylistävät sinua.
Jumalani, minä kiitän sinua niin kauan kuin elän, minä turvaan sinuun, kohotan käteni sinun puoleesi.
Sinä ravitset minut kuin parhaissa pidoissa, ja minä ylistän sinua riemuitsevin huulin.
Minä ajattelen sinua levätessäni, sinä olet mielessäni yön hetkinä:
sinä olet tullut avukseni, ja minä saan riemuita siipiesi suojassa.

Ps. 51:10
Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki

Samuli Saarinen, 20.10.2013